Perhettämme kohtasi suru, jota osasimme jollain tapaa odottaa mutta ei kuitenkaan juuri nyt.
Valomatkaa taitettiin yhdessä ja aina meistä joku oli paikalla. Yhdessäolo oli niin voimallista, että sen varmasti tulevat muistamaan meidät kohdanneet. Rakkaus sitoi yhteen, vahvisti ja saattoi soutajan rantaan.
Rantaan missä odottivat ne joiden vuoro oli ottaa vastaan meidän rakkaamme, jatkamaan matkaa kauneinta kohti.
Muistelimme ihania asioita, vahvistimme vahvuuksia, niitä asioita joita olimme yhdessä jakaneet. Pidimme paljon kädestä kiinni, halasimme, kuiskimme rohkaisevia sanoja, rukoilimme korkeimman voimaa ja armoa.
Hetket sitoivat meidät entistä vahvemmin yhteen, ainoa millä on väliä on ihmissuhteet ja yhdessäolo - aito välittäminen. Ne tulivat jälleen kerran todistetuksi.
Soutajamme piti tyylinsä loppuun saakka, rauhallisuus, se järkkymätön rohkeus, joka tuli esille vaikeimmilla hetkillä piti nytkin. Pieni kuje silmäkulmassa vene rantautui karkauspäivän iltana reilun tunnin ennen vuorokauden vaihtumista. Väsynyt matkalainen oli päässyt perille.
Taivaanisän luo, kuten pieni tyttöni totesi.
Sytytimme kynttilän, kokoonnuimme yhteen - ikävä tulvahti lasten mieliin, itkimme hiljaa....
Viikonloppuna saimme siirtää rakkaamme odottamaan siunausta ja hautausta.
Kevään, luonnon ja lintujen ystävä oli levollisena arkussaan, jonka kylkeen kangas muodosti kuin siivet. Erittäin komeana ja levollisena, rauha kuvastuen olemuksesta ja kasvoista. Sanat, olen jo valmis saivat merkityksen.
Surulla on aikansa, ja itku vähenee kun aika on....
Tie on tyhjä...
Sain kullanarvoisia hetkiä 45 vuotta, joista en vaihtaisi yhtäkään pois. Sain turvallisen lapsuuden ja nuoruuden, ilokseni opin elämän, syntymän ja kuoleman luonnollisesta tapahtumassa tässä maailmassa jossa elämme. Opin myös siihen, että uskoa pitää - ja selkeästi ymmärtää oikea ja väärä.
Jatkamme matkaa, toisiimme sekä muihin rakkaisiin luottaen ja tietäen että rakkaallamme on hyvä olla.
